Vielä on kesää jäljellä ja minulla lomaakin, mutta tässä yhteenvetoa tähän mennessä eletyn ja koetun hellekesän iloista ja suruista. Vaikka tämä helle on ollut monelle ilon aihe, niin kyllä tämä on elämää vaikeuttanutkin. Itse en ole lainkaan helleihminen ja olen ollut huonovointinen ja väsynyt koko heinäkuun. Jopa kirjojen lukeminen on tuntunut uuvuttavalta. Minulla ei kuitenkaan liene valittamista, kun ajattelen niitä kaupungin keskustassa, hissittömissä kerrostaloissa asuvia ikäihmisiä, jotka eivät pääse ilman auttajaa pois asunnostaan. Tai vuodeosastoilla olevia vanhuksia, jotka eivät ole moneen vuoteen päässeet ulkoilemaan. Milloin yhteiskunnassamme alkaa oikeasti käytännön tasolla näkyä ikäihmisten arvostaminen? Eu-direktiivit määrittelevät selkeästi karjan ulkoiluttamisen pelisäännöt, mutta ihmisten kohdalla ei ole olemassa tällaista direktiiviä. Säännöllisen ulkoilun pitäisi olla jokaiselle kuuluva ehdoton perusoikeus.
Kesääni kuului myös paljon huolta. Keskimmäisen tyttäreni, Helin, vuoden ikäinen Eetu-poika sairastui diabetekseen. Kenenkään ei pitäisi sairastua tällaiseen sairauteen heinäkuussa, koska aluksi tuntui, että ”kaikki” ovat lomalla. Monella asiantuntijalla ei tuntunut olevan pätevää sijaista. Jos Eetu olisi sairastunut lokakuussa, monta turhaa ylimääräistä epävarmuustekijää ja huolen aihetta olisi jäänyt kokematta. Onneksi Eetulla oli aivan loistava lääkäri ja omasairaanhoitaja, jotka osasivat tukea, auttaa ja ohjata juuri oikealla tavalla oikeaan aikaan. Kaiken kaikkiaan, mummona sivusta tilannetta seuratessani täytyy todeta, että Suomessa on erinomaisesti järjestetty lasten diabeteksen hoito. Kunpa osaisimme oikeasti arvostaa sitä, mitä meillä on, emmekä valittaisi ihan kaikista pienistä jonotuksista ja odotuksista. Ensijärkytyksestä toivuttuamme, alamme kaikki uskoa, että Eetu on edelleen sama terve pikkupoika, jonka loppuelämään kuuluu diabetes, mutta ei se tee hänestä sairasta ”kummajaista”. Aluksi vanhemmat ja isosisko Emilia joutuvat lujille, mutta vähän kerrassaan verensokerin mittaamiset,insuliinipistokset yms. tulevat normaaleiksi arjen rutiineiksi.
Erityisen tärkeää on, että diabeteslasten perheet eivät jää Suomessa yksin. Sekä virallinen terveydenhoito että Diabetesliitto järjestävät monenlaista toimintaa. Erityisesti sopeutumisvalmennuskurssit auttavat kaikkia perheen jäseniä käymään tilanteeseen liittyviä tunteita läpi. Vaikka kyseessä ei ole mikään toivoton sairaus, niin elämänmuutos joka tapauksessa aiheuttaa myös monenlaisia tunnereaktioita.
Varauksettomia ilonaiheita minulle Suomen suvessa ovat erilaiset kesätapahtumat. Helteen takia niihinkin olen osallistunut tavallista vähemmän. Savonlinnan oopperajuhlat olivat kuitenkin jälleen kerran unohtumaton elämys. Lähes yhtä mukava kokemus oli neljän lapsenlapsen kanssa koettu Tohtori Sykerö Sinkkolassa. Hyvin toteutettu lastenteatteri on lasten ja perheiden arvostamista. Tohtori Sykerö oli hauska ja monitasoinen esitys jossa otettiin kantaa myös vakaviin asioihin, esimerkiksi luonnonvarojen tuhlaamiseen ihmisten ahneuden takia. Siitähän lienee kysymys osittain myös Meksikonlahden öljykatastrofissa.
Toivottavasti ennätän vielä käydä katsomassa Hasaniemessä Fedja-setä, kissa ja koira - esityksen, sillä kirjan perusteella sekin on lämminhenkinen ja opettavainen tarina.
Merja Mäkisalo-Ropponen